Lähdettiin lauantaina käymään koirien kanssa pienellä luontoretkellä, kun oli niin kiva ilma. Samalla päästiin tarkistamaan olisiko mörönpolku potentiaalinen vaihtoehto westielenkkien pitopaikaksi. Lykättiin osoite navigaattoriin ja lähdettiin ajelemaan. Puolentunnin ajon jälkeen saatiin todeta olevamme jossain töysin korvessa, todella surkeassa kunnossa olevalla metsätiellä, joka oli täynnä kauheita kuoppia, joihin meidän true maastoautomme upposi jokaisella kaasutuksella. Navigaattori näytti, että perille olisi matkaa reippaat 5km ja kääntyminen kapealla tiellä oli mahdotonta. Allekirjoittanut istui ratissa ja sormet ristissä toivoin, että auto olisi yhtenä kappaleena myös perillä. Välillä kuulosti siltä, että pohja jää tielle, mutta niin se vaan kesti ehjänä.
Jotenkin selvittiin lopulta perille ja lähdettiin pirteinä käppäilemään metsään. Tie oli leveä ja todella hyvä kävellä. Koirat oli ihan hyper innoissaan ja kaikki kolme viipotti eteenpäin hurjalla vauhdilla. Romppu veti ihan hulvattomia hepuleita ympäri metsää ja suihkaisi aina välillä ohitse. Pikku mies vähän hurmaantui vapaudesta...:)) Käveltiin tietä eteenpäin ja jossain vaiheessa reittimerkintöjen puute alkoi hieman ihmetyttää. Alkumetreillä oli tie vielä merkitty mörönpolku viitoilla, mutta yhtäkkiä merkkejä ei enää näkynyt. Polku kuitenkin jatkui, joten ajateltiin, ettei olla vaan huomattu merkintöjä. No totuus kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun upottiin nilkkoja myöten märkään sammalikkoon ja tie hävisi kokonaan. Yritettiin itsepäisesti rämpiä eteenpäin mutta turhaan, polkua ei enää löytynyt... 30min kävely oli siis heitetty hukkaan ja olimme ilmeisesti kävelleet oikean polun ohitse. Nokka kohti tulosuuntaa ja takaisin.
Löydettiin viimein oikea polku (joka oli muuten surkeasti merkitty) , ja käveltiin sitä pitkin jonkin matkaa eteenpäin. Maasto oli kuitenkin aika huonoa eikä ihan sellaista mitä toivoisi virkistävältä metsäkävelyltä. Puita oli kaadettu kuin joltain hakkuualueelta ja yhtäkkiä päädyttiinkin polulta autotielle. Lopulta huomattiin, että meidän pitäisi lähteä kiipeämään jonnekkin korkealle mäelle, jotta pääsisimme jatkamaan reittiä. Puolentoistatunnin kävelyn jälkeen kiipeily tuntemattomaan ei enää kiinnostanut, joten lähdettiin kohti autoa... Koirilla oli pienistä vastoinkäymisistä huolimatta kivaa, ja etenkin Romppu kaasutteli ihan kunnolla patoutuneita energioita ulos. Se oli ihan fiiliksissä. Auto löytyi onneksi palatessa helposti ja kun lähdettiin ajelemaan eri suuntaan kuin tullessa, ohjasi navigaattorikin mukavasti uudelle reitille, joka oli tuplasti parempi kuin tuloreitti. Reissu sai siis onneksi onnellisen lopun.
Westielenkkien pitopaikaksi voi mörönpolku olla hivenen huono, ellei sitten reitin toinen puoli ole mukavampi kävellä. Itselläni on vain hataraa muistikuvaa mörönpolun toisesta päästä, jossa lenkkeiltiin leireillä neljä vuotta sitten. Pitänee siis ottaa uusinta reissu ja käydä tsekkaamassa mörönpolku kunnolla loppuun. Tämän reissun perusteella pidän paljon enemmän kansallispuistoista, joissa luonto on kaunista ja koskematonta. Tämä oli kuitenkin ihan kiva, vähän erilainen, kokemus. Postauksen kuvat (c)Paula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti